Koulukohtaisella lukion luovan kirjoittamisen kurssilla ÄI11 ehdittiin vierailemaan 26.11.2020 Kansallismuseon “Rohkeus, rakkaus, vapaus! Muumit 75” -näyttelyssä, joka toimi erityisen erinomaisesti Zaida Bergrothin ohjaaman “Tove”-elokuvan jatkona. Elokuva avasi taiteilija Tove Janssonin elämää noin kymmenen vuoden ajalta alkaen vuodesta 1944, ja Kansallismuseon näyttely vei Muumilaakson tarinoista tuttuihin miljöihin ja tarjosi lisätietoa Janssonin rakastettujen hahmojen historiasta toiminnallisesti rakennetussa, moniaistillisessa näyttelyssä, jossa keskityttiin erityisesti Janssonin taiteessa korostuneisiin arvoihin: vapaus, rohkeus ja rakkaus.
Opastetun kierroksen jälkeen taidenäyttelyn pohjalta sai kirjoittaa vapaasti inspiroituneena, mitä halusi. Opiskelija Maija Ruoti päätyi kirjoittamaan suomalaisen version “The Night at the Museum” -elokuvista (2006 – 2014) lainatulla idealla.
Teksti ja kuvat Juha-Matti Tammela
Kello on 22.01
Museon ovet ovat sulkeutuneet, ja viimeisetkin näyttelyssä käyneet vieraat ovat poistuneet. Kaikkialla vallitsee täysi hiljaisuus ja tiloissa on hämärää. Kaikki taideteokset seisovat paikoillaan, ja videot ovat pysähtyneet. Mutta yhtäkkiä jostain kuuluu meren kohinaa, meren ääntä. Se pauhaa vimmatusti, kunnes jostain kaikuu murinaa. Epämääräistä sellaista. Mörkö – tuo kylmän viileä hahmo – on herännyt yölliselle retkelleen. Seinillä pauhaava vesi jäätyy äkisti ja viereisen huoneen seinille heijastettu lumisade muuttuu entistä rauhallisemmaksi. Näyttelytilan lattiat muuttuvat jääkentäksi, kun Mörkö jatkaa etenemistään. Se liikkuu kohti kelluvaa teatteria. Veneet alkavat liikkua kauniisti jään pinnalla, aivan äänettä. Teatteriin syttyvät kauniit valot, vain Mörön vaikutuksesta. Seuraavaksi hahmo liikkuu hiljaa muristen Muumilaaksoon, jossa sen väki jo nukkuu sikeästi omilla paikoillaan. Nuuskamuikkunen teltassaan, Haisuli puiden takana ja Muumit sinisessä talossaan.
Mörkö on yksinäinen, se ei halua liikkua yksin museossa. Niinpä se herättää jokaisen Muumilaakson asukkaan yksitellen kanssaan luistelemaan. Muumit tottelevat äänettä, näky on kaunis. Vaaleat hahmot liukuvat pitkin jäätä öisessä näyttelyssä. Muumipeikko ja Niiskuneiti käsi kädessä, Nuuskamuikkunen yksin huuliharppuaan soittaen. Metsän pienet otukset kiipeävät Muumilaakson – nyt jo jäisiä – liaaneja ja köynnöksiä pitkin, ja Muumipappa asettuu riippumattoonsa katselemaan tätä näkyä.
Kello on nyt 03.59. Muumilaakson asukkaat asettuvat kukin omaan veneeseensä, ja lipuvat niillä eteenpäin. Lunta sataa hiljaa, ja teatterin valot hohtavat nyt vielä kauniimmin kuin milloinkaan aikaisemmin. Hahmot saapuvat meren äärelle, jota Muumipappa katselee haikeana. Hän tietysti haluaisi pian taas uusille seikkailuille. Jonnekin kauas, missä kukaan muu ei ole aikaisemmin käynyt.
Mutta nyt lumisade huoneessa alkaakin lakata, jäätynyt meri sulaa; samoin lattian jääpinta. On tullut aika palata omille paikoille. Muumit tallustavat hiljaa omaan laaksoonsa, kun taas Mörkö asettuu omalle paikalleen kallioiden lomaan. Hän murahtaa viimeisen kerran, ja jähmettyy sitten taas paikoilleen seuraavaa päivää varten. Tällaista ihmemaata ei museoon joka yö muodostu, mutta elämähän on aina välillä täynnä taikuutta. Ja nyt voi uskoa, ettei Mörkö mikään julma olekaan, hänen sydämensä ei ole jäätä.
Maija Ruoti
