Kirjoitin viime viikolla eriyttämisestä ja ajattelin jatkaa samasta aiheesta. Eriyttäminen on usein helpommin sanottu kuin tehty. Aiheeseen liittyy myös paljon ajatusmalleja, jotka estävät sitoutumisen eriyttämiseen. Tässä kirjoituksessa pohdin asiaa kahdesta eri näkökulmasta.
Eriyttäminen vie liikaa aikaa. Tulipalojen sammuttaminen ja arviointi vievät jo kaiken ajan. Kuka ehtii miettimään jokaista oppilasta erikseen jokaisella tunnilla?
Tämä yleinen vastustus perustuu mielestäni ajatusmalliin, joka myös minulla oli pitkään. Tässä ajatusmallissa opettaja kokee, että hänen työnsä on sitä, että hän valmistelee oppitunnit, pitää oppitunnit ja korjaa kokeet. Kaikki muu on ekstraa. Koska arki on kiireistä ja moni ei niin kiva asia vain lisää kiirettä, eriyttäminen nähdään ylimääräisenä, jopa epäreiluna, vaatimuksena.
On totta että eriyttäminen vie aikaa. Toisaalta asiaa voidaan ajatella myös toisella tapaa – mitä työtehtäviä ei tarvitse tehdä, jos on eriyttänyt opetusta riittävästi? Oma arki voi helpottua huomattavasti, jos etevät oppilaat saavat mielekästä tekemistä. Jos oppilas selittää innokkaasti kotona, että pääsi tekemään soveltavaa harjoitusta, opettaja voi voittaa myös vanhemmat puolelleen. Tämä voi auttaa monen ristiriitatilanteen ehkäisemisessä tai selvittämisessä.
Myös ajatusmallin omasta työstä pitää muuttua. Jos eriyttäminen koetaan kiinteäksi osaksi oppituntien valmistelua, siihen ei kulu välttämättä juurikaan enempää aikaa – eikä sitä tarvitse tehdä poikkeuksena jokaiselle oppilaalle erikseen. Aikaa pitää myös ottaa itselleen takaisin uudistamalla arviointitapoja – raskaasti korjattavista kokeista voidaan siirtyä tunneilla arvioitaviin ryhmätöihin tai sähköisiin kokeisiin, jotka korjaavat itse itsensä. Jos oppituntien fokus siirtyy tiedon opettelusta tiedon luomiseen, monesta työtavasta tulee automaattisesti opetusta eriyttävää, koska jokainen voi edetä omaa tahtia.
Mitä käy heikoimmille oppilaille, jos eriytämme muita jatkuvasti ylöspäin?
Huoli siitä, että “perä jää”, on yleinen ja oikea huoli. Syrjäytymistilastot kertovat karua kieltä siitä, kuinka moni jää lopulta vaille työtä tai koulua. Toisaalta on ajateltava vaihtoehtoisia kustannuksia. Onko oikein edetä ns. heikoimpien tahdissa ja ikään kuin uhrata etevien mahdollisuudet oppia enemmän?
Onneksi on muitakin vaihtoehtoja, kun luovutaan ajatuksesta, että kaikkien pitäisi oppia samaan tahtiin. Opetus voi lähteä perusasioista liikkeelle ja kutsua kaikki mukaan, mutta kuitenkin kurssin loppupuolella tarjota kertaus- tai soveltamismahdollisuuksia oppilaan taitojen mukaan. Jotkut rakentavat jopa koko kurssin polkumaisesti siten, että oppilas etenee aiheissa omaa tahtia.
Ehkä kuitenkin oleellisin kysymys liittyy siihen, mitä taitoja syrjäytyvältä nuorelta puuttuu ja mitä hän siis ei ole koulussa oppinut? Väittäisin, että kyseessä on juurikin itseohjautuvuuteen ja elämänhallintaan liittyvät taidot. Tästä näkökulmasta voidaan aiheellisesti kysyä, tehdäänkö heikommalle oppilaalle jopa karhunpalvelus, jos häntä tuetaan jatkuvasti hyvin voimakkaasti, kunnes aikuisuuden kynnyksellä hänen pitäisikin pärjätä itse?
Kuva: pixabay
Teksti: Jere Linnanen
