Kirjoitin muutamia kuukausia sitten muutoksen vaikeudesta. On totta, että koulun muuttaminen todellakin on giganttinen ja hengästyttävä tehtävä, joka ansaitsisi realistisemman budjetin, kuin mitä sille kansallisesti annetaan. Toisaalta on myös todettava, miten muutos on toisaalta myös väistämätöntä ja miten usein se tapahtuu meiltä huomaamatta.
Sain mahdollisuuden viettää yhden jakson Kapkaupungissa. Ideana oli kirjoittaa osa-aikaisesti pientä julkaisujen sarjaa hanketta varten kaikessa rauhassa. Kyseessä oli erään unelman toteutuminen – saisin vihdoinkin keskittyä yhteen asiaan ilman keskeytyksiä. Kuitenkin huomasin pian että steriili ympäristö ei ole kovin luova ympäristö.
Huomasin nopeasti, kuinka monet ajatuksistani olivatkin joidenkin toisten ajatuksia – kollegoiden huomioita lounaalla tai oppilaiden pohdintoja tunnilla. Ymmärsin kuinka paljon oma energiatasoni ja työteliäisyyteni ovat riippuvaisia niistä kimmokkeista, joita päivän aikana muilta saan. Ja vaikka olen usein harmistunut opetustyön hektisyydestä, pätkittäisyydestä ja keskeytyksistä, lopulta opettajan työpäivissä on kummaa voimaa, sidoksia ja ajatusten rikkautta, jotka kuljettavat läpi työpäivän ilman että ajan kulumista huomaa.
Vanhan sanonnan mukaan jonkin asian huomaa, vasta kun sen menettää. Nyt olen keinotekoisesti menettänyt kollegoiden ja oppilaiden seuran ja vaikutuksen tilapäisesti. Ja tämä menetys on erilainen asia kuin kesäloma, jolloin opettaja voi keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin – minun työni on kirjoittaa 10 000 kilometrin päähän, lämpimästä kylmään, puhua yhteistyöstä yksin. Nyt todella huomaan, miten kouluyhteisö voi olla eräänlainen kemiallinen reaktio, joka säteilee ympärilleen uusia ideoita, inspiraatiota ja toimintaa.
Samalla kun huomaan sen, mitä vailla olen tilapäisesti, ymmärrän myös että yhteisönä jaamme kaikki samoja kokemuksia. Vaikutamme toisiimme, huomaamatta ja usein tahtomatta, ja jokainen kohtaaminen jättää jonkun jäljen. Jokainen uusi kollega ja jokainen uusi oppilas osaltaan muuttaa koulumme reseptiä ja lopputulos on joka päivä hieman eri kuin eilen.
Yhden päivän tai kuukauden aikana muutosta tuskin huomaa, mutta jossain vaiheessa kokeneemmat opettajat voivat todeta, että koulu on eri koulu kuin se oli 10 vuotta sitten. Tämä väistämätön orgaaninen muutos jää meiltä usein katveeseen – ja ilman kiitosta uhkaavat jäädä myös ne kiireen keskellä tarjotut hymyt ja kärsivällisesti annettu apu. Ehkä kaiken muutospuheen keskellä on joskus syytä myös hengähtää ja nähdä, että me teemme jo muutosta joka päivä yhdessä.
Teksti: Jere Linnanen
Kuva: Pixabay
