Uusi opetussuunnitelma vaatii, muiden asioiden ohella, opettajaa eriyttämään opetusta entistä enemmän. Ideana olisi, että jokainen oppilas voisi opiskella asioita omalla tasollaan ilman että osa porukasta putoaa kelkasta ja osa taas tylsistyy. Ajatus on kaunis, mutta haastaa perinteisen käsityksen opettajajohtoisesta opetuksesta. Miten opetuksen eriyttämisen voisi järjestää käytännöllisesti siten, ettei se vaatisi opettajalta mahdottoman paljon aikaa?
Tätä kysymystä pohdimme tutoropettajien kanssa viime vuoden koulutustapaamisissa ja lounaskeskusteluissa. Tulimme siihen lopputulokseen, että oikeastaan eriyttämistä on kahta sorttia – tunnilla tapahtuvaa pienempää eriyttämistä ja kurssin puitteissa tapahtuvaa laajempaa eriyttämistä. Yhteistä molemmilla on se, että ne olisi hyvä suunnitella etukäteen siinä vaiheessa, kun tunteja ja kursseja muutenkin suunnittelee.
Pienempi tunnilla tapahtuva eriyttäminen on luultavasti monelle opettajalle jo ennalta tuttua hommaa. Kärjistäen kyse on siitä, että kun etevät oppilaat saavat tehtävänsä tehtyä, heille annetaan lisää tehtäviä. Tunnilla eriyttämisessä olisi kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, että nämä lisätehtävät olisivat haastavampia ja soveltamista vaativia, jotta etevät oppilaat eivät kyllästyisi.
Usein tunnin eriyttävä tehtävä voi olla joku haastavampi artikkeli tai uutinen, jota opettaja on itse käyttänyt suunnitellessaan oppituntia, mutta minkä hän on ajatellut olevan liian vaikea koko ryhmälle. Jos opettajalla on laajempi resurssipankki, josta hän valmistelee tuntinsa, tätä on hyvä käyttää ylöspäin eriyttämisessä. Kun perustehtävät on tehty – ehkä jo kotiläksynä – etevät oppilaat pääsevät ns. opettajan tasolle lukemaan ja keskustelemaan heille haastavista käsitteistä ja teemoista.
Myös laajempi eriyttäminen on hyvä suunnitella samalla kuin suunnittelee muunkin opetuksen. Kurssi on hyvä pilkkoa pieniksi 4-6 tunnin opetusmoduuleiksi, joissa on aina joku suoritustapa. Ensimmäiset moduulit voivat koostua aika perinteisistä tunneista, joissa opettaja kertoo perusasiat, niitä harjoitellaan tehtäviä tekemällä ja moduuli arvioidaan kokeella. Mutta myöhemmin moduulit voivat koostua oppilaiden omista projekteista, joissa päästään soveltamaan opittua ja jopa luomaan uutta.
Projektimaisessa työskentelyssä on se hyvä puoli, että se eriyttää opetusta automaattisesti. Jokainen pääsee tekemään projektia omalla tasollaan, eikä siinäkään ole mitään väärää, jos osa oppilaista vielä kertaa perusasioita kirjan tehtäviä tekemällä samalla, kun muut tekevät jo projektia. Olen itse ollut yllättynyt, kuinka hyviä suorituksia oppilaat saavat aikaiseksi, kun heille antaa runsaasti aikaa ja näyttää suuntaa. Opettajan rooliksi jää hyvien materiaalien ja lähteiden vinkkaaminen, teknisten taitojen jakaminen ja positiivisen tunnelman rakentaminen.
Muuttuiko mikään sittenkään? Eikö soveltavia lisätehtäviä sekä projektitöitä olla tehty jo vuosikymmenten ajan? Toisaalta totta tämäkin, mutta ainakin itselleni uusi opetussuunnitelma selkeytti juuri sitä, miten eriyttäminen tuli oman työni keskiöön, eikä irralliseksi lisäksi, mikä ei välttämättä tullut tehdyksi. Kun eriyttämisen suunnittelee kiinteäksi osaksi tunteja ja kursseja, se on helppo myös kommunikoida oppilaille. Tämä taas motivoi oppilaita tavoittelemaan omaa parastaan.
Kuva: Pixabay
Teksti: Jere Linnanen
