Olen tehnyt töitä kahdeksan vuotta muutoksen parissa. Järjestöjen maailmassa kouluja yritettiin muuttaa tekemällä niin hyviä materiaaleja, että opettajat ottaisivat uusia pedagogisia keinoja käyttöön. Yrittäjänä jatkoin samalla linjalla ja paketoin käyttökelpoista pedagogiikkaa helppokäyttöisten oppimispelien sisään. Nämä pedagogian troijalaiset hevoset pääsivät luokkaan asti, mutta vaikutus rajoittui pitkälti yksittäisiin oppimistilanteisiin.
Opettajana jouduin kohtaamaan ne realiteetit, mitä järjestökentässä ja yrittäjänä yritin muuttaa. Yhdellä opettajalla on valta tehdä päätöksiä omien luokkiensa kanssa, mutta hän ei toimi tyhjiössä. Koulun rakenteet, kuten lukujärjestykset ja sosiaaliset konstruktiot, asettavat yksittäisen opettajan toiminnalle rajat. Opettajan työtä vaivaa helposti jatkuva kiire ja vanhanaikainen työehtosopimus ottaa huomioon huonosti kehittämistyön sekä muun opetustyön ulkopuolisen työn.
Uuden opetussuunnitelman ihanne on kehittävä ja yhteistyötä tekevä opettaja. Kuitenkin koulun rakenteet ohjaavat juuri toiseen suuntaan – helpoimmalla pääset, kun teet itseksesi kaiken samalla tavalla kuin ennenkin. Koska koulu on perinteikäs instituutio, jolla on takanaan jopa vuosisatojen inertia, tulokkaan on vaikea kyseenalaistaa oman koulunsa rakenteita ja normeja. Opettaja voidaan asettaa mahdottomaan asiaan – pitäisi saada aikaan muutos muutamatta oikeasti mitään. Tulisi koota kolmiulotteinen palapeli kaksiulotteisen palapelin paloista.
Koulun muuttaminen on giganttinen, hengästyttävä tehtävä. Koulun muuttamisen puhe ja teot ovat kuitenkin keskenään ristiriitaisia. Puhutaan reformeista, vaikka oikeasti kyse on leikkauksista. Annetaan tilapäistä hankerahaa systeemiseen muutokseen. Ollaan ikuisen muutospuheen ja raportointivastuun kehässä. Kehitetään ketterästi, mutta lopputulokset ovat jo ennalta selvillä. Muutoksen tekijänä tuntuu joskus siltä, anteeksi vain, kuin yrittäisi sammuttaa tulipaloa vesipyssyllä.
Koska muutos on niin vaikeaa, olen yllättynyt siitä, että olemme koulullamme onnistuneet siinä. Koulumme kielten ja matematiikan opettajat tekevät kursseja yhteistyössä, jakavat materiaalia ja kehittävät sitä yhdessä. Muut aineryhmät ovat seuraamassa perässä.
Käytäntö on kollegoiden mukaan sekä nostanut opetuksen laatua että oppilaiden motivaatiota ja sitä kautta osaamista. Kaiken lisäksi yhteistyö ja jakaminen on säästänyt opettajilta myös aikaa ja koska kursseista tulee niin hyviä, niitä voidaan jatkossa pienellä hiomisella käyttää uudelleenkin. Mukana olleiden opettajien työ on muuttunut seuraavan tunnin ajattelemisesta kokonaisuuksien rakentamiseksi.
Miten tämä muutos on ollut mahdollinen? Jäljitän muutoksen alkupisteen viime kevääseen, jolloin neljä opettajaa sai yhden työpaikan aikaa miettiä kurssimuotoisen peruskoulun arviointikriteereitä. Yhteistyössä syntyi ajattelumalli, uusi rakenne, jonka avulla eri aineisiin voidaan rakentaa modulaarisia kursseja, jotka ottavat huomioon uuden opetussuunnitelman jatkuvan ja monipuolisen arvioinnin että eriyttämisen tarpeet.
Heti kun opettajille muodostui yhteinen kieli liittyen kurssien rakentamiseen ja arviointiin, yhteistyö pystyi alkamaan. Sen sijaan että kiisteltiin vanhan pohjalta siitä, kenen tapa arvioida on oikeampi, lähdettiin rakentamaan uutta yhdessä. Yhteistyössä jokainen pääsi helpommalla, kuin rakentamalla kaiken uudelleen itse. Kun yhteistyö on kerran alkanut, sen jatkuminen on helpompaa. Uskon että muutaman vuoden kuluessa melkein kaikki opettajat ovat tulleet mukaan ja suurin osa koulumme kursseista rakennetaan yhteistyössä opettajien kesken.
Jälkikäteen ajateltuna tuo neljän opettajan yksi keväinen työpäivä tulee maksamaan itsensä moninkertaisesti takaisin. Mutta miksi tämän kyseisen suunnittelupäivän piti olla poikkeus eikä sääntö? Entä jos lähdettäisiin siitä oletuksesta, että opettajat haluavat toimia paremmin, mutta jokin este estää heitä etenemästä?
Jos yhteissuunnittelu opettajien kesken ei lähtenyt käyntiin, koska esteenä oli yhteisen kielen ja arviointitapojen puuttuminen, mikä muu ongelma ratkaisi poistamalla jokin toinen este tai rakentamalla jokin toinen työkalu? Entä jos opettajien työehtosopimus lähtisi siitä oletuksesta, että aineryhmille varataan aikaa tällaiseen konkreettiseen kehittämistyöhön työpäivän ajan viikossa?
Kuva: Pixabay
Teksti: Jere Linnanen
